Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään uutinen siitä, miten luontokosketus on tärkeää lasten mikrobien kehitykselle. Pidän tätä ja siihen vahvasti linkittyvää rakennetun ympäristön viherryttämistä keskeisimpänä tämän hetken kaupunkisuunnittelun kysymyksenä, sillä se linkittyy ihmisten terveyden lisäksi myös kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen ja ilmastokriisin tuomien haasteiden hallintaan.
On hienoa, mitä enemmän julkisuudessa keskustellaan siitä, että kaupungeissa kasvillisuutta tarvitaan enemmän, ja vaikka suomalaisissa kaupungeissa viheralueita ja puistoja on paljon lähes mihin tahansa muuhun maahan verrattuna, on meillä rakennetut ympäristöt usein kovin asvalttisia autoliikenteen sujuvuuden saatua niin vahva rooli suunnittelujärjestelmässämme ja näin myös julkisen tilan muodostumisessa ja pihasuunnittelussa. Mikäli ihmisten tarvitsemalle luontokosketukselle ja maaperäyhteydelle saadaan enemmän huomiota, voidaan tulevaisuudessa toviottavasti saada luotua paitsi luonnon, myös asukkaiden arjen kannalta parempaa ympäristöä.
Helsingin Sanomien juttua lukiessa jäi kuitenkin harmittamaan, että jutussa nostettiin vähäisen luontoyhteyden syyksi yksinkertaisesti ja myös virheellisesti väite, että kaupunkien tiiveys olisi syy ihmisten vähäiseen luontokosketukseen.
Tiiveys kun on Suomessa vain laskennallinen luku sen osalta, paljonko kerrosneliömetrejä jollain alueella sijaitsee. Se ei kerro alueen viherpinta-alasta tai kasvillisuuden laadusta mitään, mutta on samalla kuitenkin keskeinen tekijä, jota ilman kaupunkeja ei voida suunnitella ilmaston tai ihmisten terveyden kannalta kestävästi. Tiivistyvän kaupungin vastakohta kun on hajaantuva kaupunki, joka on todellisuus käytännössä kaikilla suomalaisilla kaupunkiseuduilla. Kaupunkiseudun hajaantuessa jää rakentamisen alle valtavasti suurempi määrä luontoa ja näin kaupungeista luonnolle aiheutuva haitta kasvaa entisestään. Lisäksi kasvavat ilmastopäästöt, energiankulutus, infran ja rakennusten rakentamiseen kuluvat luonnonvarat. Väljä kaupunkirakenne edellyttää myös rakentamaan entistä vahvemmin autoiluun pohjaavaa liikennejärjestelmää, sillä väljemmässä kaupunkirakenteessa kestävän liikkumisen järjestäminen on vaikeampaa tai jopa mahdotonta, auton omistusaste nousee ja tilatehokkaiden kulkumuotojen, kuten joukkoliikenteen, kävelyn ja pyöräilyn osuus laskee. Mikäli liikennejärjestelmä on entistä autopainotteisempi, tarvitaan kaupungissa paljon enemmän myös asvalttia ja kansipihoja – eli niitä rakenteita, mitkä estävät rakennusten välisen tilan, katujen ja aukioiden, vehreämmäksi tekemistä. Jatkuvasti laajentuvat kaupunkialueet ja autoilu ovat myös keskeisiä syitä siihen, miksi elämme parhaillaan liikkumattomuuskriisiä, joka on erityisen huolestuttava lasten kohdalla. Tiiviissä kaupunkirakenteessa palveluiden ollessa lähellä lapset ja nuoret kulkevat enemmän matkoja itsenäisesti ja saavat näin myös enemmän arkiliikuntaa. Terveyshaittoja aiheutuu myös suoremmin: autoliikenteen suuren määrän aiheuttamat pienhiukkaspäästöt estävät meitä saavuttamasta ilmanlaatudirektiivin edellyttämiä tasoja ja aiheuttavat terveelliset rajat ylittävän melutason monien kotonakin puhumattakaan päivittäisestä kävelemisestä vilkkaan autoliikenteen keskellä. Meillä on myös vastuumme kannettavana ilmastokriisin torjunnassa, emmekä saavuta ilmastotavoitteita ilman autoliikenteen määrän vähentämistä kaupungeissa.
Lisäksi tarvitsemme kaupungeissa jo pelkästään kaupunkiluonnon turvaamiseksi mutta myös ilmastokriisin seurauksiin sopeutumiseksi laajoja viheralueita. Niiden säästämiseksi tiiveys on välttämätöntä, sillä jos sama täydennysrakentaminen tehdään väljemmin, tarkoittaa se, että viheralueille täytyy rakentaa enemmän. Ajattelen, että suunnan on välttämättä oltava päinvastainen, meidän on rakennettava vähemmän viheralueille ja näin ollen tehtävä tarvittava rakentaminen aiempaa merkittävästi tiiviimmin (= käyttää vähemmän maa-alaa), jotta kaupunkien sisällä olevat ja usein hyvin vanhatkin metsät säästyvät rakentamiselta. Ne ovat myös asukkaiden virkistykselle tärkeitä, ja varmasti myös luontokosketuksen kannalta aivan keskeisiä.
Väljyys ei myöskään sellaisenaan takaa, että ympäristö olisi vehreää tai luonnonmukaista. Tässä LinkedInissä vastaan tullut kuva väljästi rakennetulta omakotitaloalueelta, joka havainnollistaa hyvin asiaa:
Suomessa myös valitettavasti yleistyvä, joskin vielä onneksi aika pieni, trendi on asentaa omakotitalon pihalle tekonurmi sen helppohoitoisuuden vuoksi. Väljässä kaupunkirakenteessakin luontokosketus voi siis helposti muuttua myös kosketukseksi mikromuovien kanssa.
Kysymys ei pitäisikään olla, että tehdäänkö kaupungeista tiivistä vai väljää, vaan miten voidaan tehdä tiivistä, joka on myös vehreää, mahdollistaa luontokosketuksen, tukee kaupunkiluonnon monimuotoisuutta ja auttaa sopeutumaan ilmastokriisin.
Esimerkiksi Helsingin pari vuotta sitten hyväksytyssä uudessa rakennusjärjestyksessä edellytetään, että tonteilla täytyy säilyttää luonnonmukainen kasvillisuus muualla paitsi kulkuteillä, mikä tarkoittaa, että pihojen osalta päästään luonnonmukaisempaan suuntaan siellä, missä esimerkiksi autopaikkojen rakentaminen ei vie sitä kaikkea luonnonmukaista kasvillisuutta. Kerrostalokortteleiden sisäpihojen kasvillisuuden suunnittelua myös rajoittaa usein niiden alle sijoitettu pysäköintilaitos. Tällöin pihan kasveilla ei ole yhteyttä maaperään eikä vanhaa kasvillisuutta tai suuria puita tule koskaan muodostumaan, koska betonikansi on remontoitava muutaman vuosikymmenen välein, jolloin kaikki kasvillisuus tullaan myös poistamaan pihalta sen päältä.
Tiiviimmässä kaupungissa autoja tarvitaan vähemmän, jolloin ne on helpompi sijoittaa alueelliseen pysäköintilaitokseen ja vapauttaa pihat maan varaisiksi. Katujen ja aukioiden osalta keskeistä taas on, miten liikenteen tilankäyttöä saadaan pienemmäksi ja näin tilaa muuhun käyttöön. On poliittinen valinta suojella asvalttia kaupungissa, mikä estää niin ympäristön ja ihmisten kannalta kestävämpää tiivistämistä kuin myös jo olemassa olevan rakennetun ympäristön viherryttämistä. Toivon, että esimerkiksi vielä omana elinaikanamme näkisimme myös Suomessa muutoksen, että valtaosa kaduista suunniteltaisiin puistoiksi, sillä kestävän liikenteen järjestäminen ei edellytä nykyisen kaltaista asvalttikaupunkia.
Leave a Reply